Tämä on kolmas kesä tätä samaa paskaa. Jo viime kesänä päätin, että ei koskaan enää. En toistamiseen, saatikka kolmatta kertaa , ikävöi ja kaipaa Häntä kesällä, en kolmatta kertaa ole likimain kuolla vitutukseen, kun hän lomailee pitkin suomea vaimonsa ja lastensa kanssa. En enään odota tekstareita, en meilejä, en laske päiviä, en tunteja, en minuutteja. En.

Ja tässä sitä taas ollaan. Pettyneenä, ahdistuneena. Haavoilla, vereslihalla ja yksin. Viime tapaaminen 1.5 viikkoa sitten torstaina. Hänellä kiire, mutta syliin päästävä. Ja minä hölmö annan, sitä syliä. Hetken aikaa hellittelyä, huomaan hänen vilkuilevan kelloa, katseensa välttävän omaani. Keskeyttää joka lauseen jonka aloitan, puhuu päälle niitä näitä. Minä kiusaannun toisen selkeästä lähtemisen halusta. Pukeudumme ja minulla nousee pala kurkkuun. Kyyneleet silmiin. Herrajumala, nyt se tulee, itku. Ensimmäistä kertaa,jos ei sitä yhtä upeaa orgasmia lasketa...

Nojaan seinään ja yhtä aikaa naurattaa ja itkettää. Hän huomaa ja kysyy onko kaikki ok?  En tiedä, onko???  Hän ei vastaa, tulee lähelle ja halaa. Minä nielen kyyneleitäni.  Selkäni takana varmaan katsoo kelloa, koska nopeasti irrottautuu minusta ja alkaa touhuta lähtöä. Tässä vaiheessa itkuni jäätyy matkalla ylös. Odotan hetken, haluaako hän jotain vielä sanoa. Jotain kysyä. Vaikkapa mitä MINÄ  meinaan tehdä sillävälin kun hän on poissa? Mitä ja kenen kanssa? Mihin MINÄ meinaan mennä? Mutta ei hän kysy, hänellä on kiire - lomalle vaimonsa kanssa. Ja niin minä lähden,taakseni katsomatta. Autossa jää sisälläni taas sulaa kyyneleiksi.

Illalla laitan hänelle meiliä. Yritän selittää, miksi lähdin niinkuin lähdin. Miten pahalta tuntui , ettei häntä kiinnosta minun tekemiseni, minun menemiseni. Yritän olla yksi vitun diplomaatti lauseita muotoillessani, etten nyt vaan pahoittaisi hänen mieltään, ettei hän rankaisisi minua vastaamattomuudellaan. Vuorokausi menee vastausta odotellen. Kuin riivattu tarkistan sähköpostini tunnin välein vähintään.  Ja kun herra vihdoin suvaitsee vastata, huomaan että hän ei ole ymmärtänyt tai ole ymmärtävinään lainkaan meilini sisältöä. HÄn vain vakuuttelee, että hänen tunteensa ovat ennallaan. Hän on varma siitä,että haluaa tavata minua. Hän vain ensin lomailee siellä ja tuolla ja hän on tehnyt viimeisen vuorokauden sitä ja tätä. Hän, hän, ja hän. Voi vittu!!  Entäpä MINÄ????

Pari päivää kestää sulatella pahinta raivoa. Hän ei ilmoittele itsestään. Enkä minä tietenkään voi ottaa häneen yhteyttä. Hänhän on vaimonsa kanssa lomalla. Kolmantena päivänä olen jo voiton puolella. Ei harmita yhtään. Ei ole edes ikävä, uskokaa pois. Olen käyttänyt aikani pohtimiseen..tutkaillut omia tuntojani, tullut vähän väliä siihen lopputulokseen, että " enhän minä oikeastaan edes pidä hänestä".  Silti taidan rakastaa jollain sairaalla tavalla. Kiintynytkin olen, tottunut. Mutta pidänkö hänestä?  Enpä taida.

5 vuorokautta kun on kulunut- olen saavuttanut jonkinmoisen rauhan. Nukun hyvin, syön hyvin, tapaan kavereitani, nauran.  Teen töitä. Uhraan silti ajatuksen Hänelle noin 30 minuutin välein. Ja se on vähän se, uskokaa pois. Meili pysyy tyhjänä, puhelin ei piippaa- suvantoa suvantoa.

Ajattelen mielessäni eri vaihtoehtoja. Että en kuule hänestä enää koskaan. Ei hassumpi ajatus. Silti tavattoman pelottava. Sitten lasken päiviä, että sunnuntaina viimeistään hänen on otettava yhteyttä- tai minä katoan. Ja paras olisi sitten kuulostella minunkin tuntemuksiani ja kuulumisiani. Tai...

Samaisena iltana puhelin piippaa. Herra itse. Kertoo omat kuulumisensa, kirjoittaa lopuksi , että ikävöi. Ja se siitä. Viis minusta. Voiko vähempää enää vituttaa?????

Seuraavana iltana sama juttu. Minä sitä, minä tätä, lapset sitä. Jne. Mutta ei kertaakaan, entäs SINÄ???

Yöllä on Hän herännyt kesken uniensa ja tiedustelee tekstarilla, tahdonko vielä tavata häntä? 

Mietin vastausta pitkään ja hartaasti ja laitan lopuksi lyhyen viestin:  Ajattelen asiaa.

Ja taas vituttaa.

Tänään herra sitten soittaa. Herättää kesken unieni. Ja kas, kertoo suu vaahdossa omia kuulumisiaan ja kun hän vihdoin kysäisee minulta jotain, niin : " onko säät suosineet siellä? "   Ei herra perkele. En tahdo näyttää miten raivostunut olen, en rupea meuhkaamaan, tyydyn haukottelemaan ja kuuntelen hiljaa. Hiljaisuudet venyvät joskus kovinkin pitkäksi..voin  nähdä mielessäni, miten hän odottaa minulta jotain, odottaa minun avittavan keskustelua, kertovan kenties , että on ikäväkin. Mutta hänhän se soitti- keksiköön nyt tarinaa. Minä odotan vain, että hän kysyisi minulta jotain, jotain henkilökohtaista, jotain edes..jotta tietäisin hänen välittävän. Ja kysyyhän hän, voidaanko ensi viikolla tavata?  Enpä tiedä, vastaan minä. En uskalla luvata mitään. Ja hän vastaa nuivasti: Ok, selvä.  Ja niin puhelu loppuu vaitonaiseen "moihin" .

Vituttaa niin , että tukka märkänä lähden ostamaan kioskilta tupakkaa, jota vedän kaksin käsin monta kappaletta peräkanaa melkein oksennukseen asti. Ja totean jälleen : "  en minä edes pidä hänestä" .

 

Illalla en voi vastustaa kiusausta, vaan laitan hänelle meilin, että hän saa tuntemaan oloni pelkäksi pilluksi.

Oli varmaan niin sivistymätöntä tekstiä, että en saa vastausta moneen päivään. Ennenkuin pyydän anteeksi ja kerjään. Niinhän minä olen tehnyt tähänkin asti. 

Jospas rikkoisinkin kaavan?